Sinne, mistä ei koskaan haluaisi pois muuttaakaan

Meillon tänään vuosipäivä. Facebook muistutti muisteloissaan, että seitsemän vuotta sitten muutettiin Hipun ja Jessen kanssa tähän. Asukkaat on vaihtuneet, oli yhdet ihanat naapurit (jotka jo ennätti muuttaa pois) ja monia muita, joita ei juuri edes tarvia moikatakaan. Mutta myös asukkaat tässä kämpässä. Jesselle jouduttiin reilua vuotta myöhemmin sanomaan hyvästit ja Oodi muutti meille jo ennen sitä. Oodin jälkeen lauma on lisääntynyt siskokoiralla ja sillä (tän hetkisen) maailman(i) parhaalla mustalla pojalla <3 Vaikka jessettömään elämään on jo aika tottunut, olisin valmis maksamaan aika paljon siitä, että näkisin elämäni mustat pojat elämässä yhdessä. Vaikka edes yhden päivän ajan. On ne vaan mystisesti niin toistensa kopiot niin monessa mielessä. Melkein on pakko väittää, että tilanteeseen liittyy jotain yliluonnollista ;)

Päivityksessä luki, että jospa nyt sitten ei hetkeen muutettaisikaan, kyseinen muutto kun oli jo toinen puolen vuoden sisään ja kolmas, jos lasketaan aikaa pidemmälle puolitoista vuotta. Toive toteutettu! Jos olisin arvannut, että se näin pitkää aikaa tarkoittaa, olisin saattanut lisätä tarkentavia yksityiskohtia toiveeseeni :D

Muuttokuume on jo pitkään ollut kova. Mutta päätettiin jo aikaa (todellakin!) sitten, ettei tästä lähdetä muuta kuin omaan. Turhaa maksaa vuokraa taas seuraavasta, tässä kun vuokra on todella edullinen. Sussu sanoi tänään, miten eka oikea pohjapiirros tuo taloa ja koko asiaa konkreettisemmaksi. Toisi se varmaan, jollei pitäisi pitää tätä suojamuuria itseä varten koko ajan yllä ja kieltäytyä ajattelemasta asioita noin syvälle.

Kel, onni on ja miten se menikään. Tää on sen verran onnekasta, etten kerro itsellenikään. Tiedän, mutten myönnä, enkä anna mennä tunteisiin ollenkaan. Itkuhan siitä tulisi, varmaan loputon sellainen ja vaikka se positiivisesta juontaisikin, ei sille ole nyt aikaa. 

Vuoden päästä voisin asua itse suunnittelemassamme talossa. Vuoden. Ja vaikka se vuosi sisältää paljon vielä niin opiskelullisestikin, töistä ja itse rakennusprojektista puhumattakaan, tuntuu se kovin lyhyeltä ajalta. Ehkä elän vaan tässä epäuskossani nyt vielä sen vuoden. Kai sitä vähitellen vuoden aikana alkaa uskaltaa uskoa siihen, että jotain noin käsittämättömän mahtavaa voi meillekin tapahtua ilman seurauksia.