Onnellisuudesta

Muistan sen päivän, kun olin viimeksi onnellinen. Sunnuntaina 25.10.15 ajoin KPSHn kisoista agilityvalio takapenkillä kohti kotia. Matkalla soitin mummulle, jolle olin soittanut viimeksi aamulla, mutta oli vaan pakko soittaa pikapuhelu ja kertoa, että yksi pitkäaikainen haave toteutui. Oodista tuli valio <3

Ajattelin siinä ajaessani, että miksi meidän suomalaisten päähän aina iskostetaan, ettei saa olla onnellinen. Kel onni on, sen kätkeköön, vai miten se meni. Koko matkan puristin rattia ja rukoilin, ettei otettaisi hirven kanssa yhteen, hirvenmetsästyskausi kun oli. Ei tullut hirveä, tapahtui jotain paljon hirveämpää. 1,5 vuorokautta sitä onnea kesti, sitten se vietiin ja vaikka se välillä vilkuttelee mulle, ei sen läsnäolo ole pysyvää. Ei olla enää mummun kanssa soiteltu :(

Nyt viimeiset pari päivää se on vilkutellut mulle taas enemmän. Enemmän kuin pitkään aikaan. Eka luku gradusta käytetty kommentoitavana ohjaajilla ja se tuli takas huikein palauttein. Toinen luku lähti äsken. Mä en voi edes kuvitella, että mä OIKEASTI voisin valmistua. Kaiken tän jälkeen. Viimeiset kuukaudet opiskellen on olleet aika taistelua, mutta kuluneet 2,5kk on tuottaneet 69 sivua gradua. Pienestä sois kii, niiko elämä yleensäkin. Mitä luulette? Jos se onni taas vilkuttelee, niin uskaltaako sille sanoa, että tervetuloa ja viivythän pitkään vai seuraako siitä taas suomalaisittain jotain kamalaa?