Vaikka mummu kuoli sunnuntaina, jäi se tiistai merkityllisempänä mieleen, koska silloin me jo mummu menetettiin. Suihkussa muistan itselleni epätoivon vimmassa vakuutelleeni, että kyllä tämä tästä. Mummu vielä soittaa. Puhelin on vaan jäänyt äänettömälle. Ei tää vielä vaan voinut olla tässä. Saadaan hieman lisäaikaa ja arvostan meidän yhteistä aikaa vielä enemmän kuin ennen. Lupaan. Kunhan voin vielä voittaa näissä neuvotteluissa. En voittanut ja muutama minuutti myöhemmin tajusin sen itsekin. Itkin niin, etten meinannut saada henkeä. Näissä neuvotteluissa ei vaan voinut voittaa.
Elämä on nykyään jaettu kahtia. Löysin äsken hetken tauon jälkeen Tyler Wardin biisin Youtubesta, mitä kuuntelin repeatilla syyskuussa sen oltua Greyn anatomiassa. Muistan, kun fiilis oli niin suunnattoman hieno, niin kuin joka kerta, kun koukutun repeat-tyylillä uuteen biisiin. Vilkaisen automaattisesti päivämäärää, ihan huomaamattomasti vaan, että koskas se olikaan. Ja heti se iskee. Niin, se oli silloin ennen.
Se on kuin mun ajanjatkumossani ois muuri. Välillä on vaikea nähdä sinne toiselle puolelle ja elämä näyttää ihan eri väriseltä. Mutta ei kai se ihme ole, vaikka iskä on kuollut, niin en ole koskaan silti aiemmin kokenut mitään näin musertavaa. Niin kaiken valtaavaa surua, ettei mikään jää siltä huomaamatta.
Joskus, joku päivä, se lakkaa olemasta se päivä, mihin kaikkea vertaan. Se on vaan yksi surullinen päivä muiden surullisten joukossa, eikä se ole se, mikä mun muistoja määrittää. Mutta nyt se vielä sellainen on. Jostain joskus luin, että suuri suru tarvitsee vähintään neljä vuodenaikaa. Jotta kaikki vuodenajat, juhlapäivät, kaikki eletään myös tyhjyys sydämessä ja sitten siitä aletaan päästää vähitellen irti. Aletaan tottua elämään ilman. Just nyt se tuntuu niin käsittämättömältä ajatukselta, etten ymmärrä. Mutta niinhän se meni niin iskän kuin Jessenkin kanssa. Vaikka välillä ajatteli, että suruun ja ikävään kuolee itsekin, päivä päivältä ne helpottivat ja muuttivat muotoaan niin, että lopulta jäljelle jäi kauniita muistoja ilman että niille pitää joka kerta itkeä. Mutta nyt vielä pitää. Koska antaisin mitä tahansa, että saisin ne takaisin. En oo vielä valmis luopumaan niistä edes sillä tasolla, että hyväksyisin, ettei ne ole takaisin saatavissa. Mitä tahansa illasta sohvalla mummun sohvalla mummu keinutuolissa jotain ihan turhaa telkkarista katsellen Oodi pussaten ja Hippu mummulta maharapsuja kerjäten. Mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti