Heräsin aamulla ja avasin verhot. Tajusin, etten oo moneen aamuun niin tehdessäni ajatellut enää soittavani mummulle. Nyt se tuli mieleen ja en totaaliromahtanut. Selvisin jopa useita minuutteja itkemättä. Nää on tän viikon ekat itkut. En enää itke päivittäin. Senkin vasta tajuaa tällain viikon valuttua perjantaihin, ei sitä itse siinä hetkessä ajattele.

Silti nyt asiaa ajatellessa antaisin maailman siitä, että saisin palata vanhaan. Tosin ehkä soittoa enemmän siihen, että voisin mennä mummulle ja halata. Soittamattomuus alkaa siis olla mulle jo arkea. Etten osaa sitä edes aktiivisesti odottaa. Mutta jossain mun mielen sopukassa asuu toivo, että mummu sittenkin ois kotonaan, jos sinne vaan menisin. Koska se ei ole mun arkea ja järki ei halua uskoa sellaista, minkä on vain kerran todennut. En mä silti ole valmis sinne menemään, en vaan pysty.

Kohta kolme kuukautta ilman mummua. Se tuntuu aivan loputtomalta, kun sitä ajattelee. Mites sitten loppuelämä ..