Näin se vaan on

Vedin aamulla villasukat jalkaan. Mieleen pätkähti (ikään kuin en sitä oikeasti koko ajan tietäisi), että nää(kin) on mummun tekemät. Mummun, jota mulla ei enää ole. Enkä mä itkenyt. Sydämen valtasi syvä pohjattomuuden tunne, mutta en itkenyt. Asian hetkellisesti hyväksyvänä ajattelin, että näin se vaan nyt on.

Heräsin aamulla ja avasin verhot. Tajusin, etten oo moneen aamuun niin tehdessäni ajatellut enää soittavani mummulle. Nyt se tuli mieleen ja en totaaliromahtanut. Selvisin jopa useita minuutteja itkemättä. Nää on tän viikon ekat itkut. En enää itke päivittäin. Senkin vasta tajuaa tällain viikon valuttua perjantaihin, ei sitä itse siinä hetkessä ajattele.

Silti nyt asiaa ajatellessa antaisin maailman siitä, että saisin palata vanhaan. Tosin ehkä soittoa enemmän siihen, että voisin mennä mummulle ja halata. Soittamattomuus alkaa siis olla mulle jo arkea. Etten osaa sitä edes aktiivisesti odottaa. Mutta jossain mun mielen sopukassa asuu toivo, että mummu sittenkin ois kotonaan, jos sinne vaan menisin. Koska se ei ole mun arkea ja järki ei halua uskoa sellaista, minkä on vain kerran todennut. En mä silti ole valmis sinne menemään, en vaan pysty.

Kohta kolme kuukautta ilman mummua. Se tuntuu aivan loputtomalta, kun sitä ajattelee. Mites sitten loppuelämä ..

Taas se vilkuttelee ..

.. se arjen onni. Ei mitään ihmeellistä. Lumimyrskyssä melkein 2h lenkitetyt koirat, jotka makaa väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Samalla hoidetut kirjastoasiat, joten yksi asia mielessä vähemmän. Lenkilläkään ei tarvinnut olla yksin, vaan sain nauttia Sussun seurasta. Se, että tuosta lumesta ja kylmästä huolimatta kevät tulee kuitenkin. Gradusta ei puutu paljon ja talon ekat viralliset pohja- ja ulkokuvat odottavat kommentointia ja jatkomuokkauksia. FB-keskustelut aamupalan ohessa. Pienistä jutuista se onni koostuu ja nyt on välillä hetkiä, jolloin surun mörkö ei tee kaikesta harmaata. On sellainen olo kuin ulkona paistaisi just nyt aurinko, vaikka oikeasti pyryttää. Ei muuta. Kiitos.

Kahtiajako

Vaikka mummu kuoli sunnuntaina, jäi se tiistai merkityllisempänä mieleen, koska silloin me jo mummu menetettiin. Suihkussa muistan itselleni epätoivon vimmassa vakuutelleeni, että kyllä tämä tästä. Mummu vielä soittaa. Puhelin on vaan jäänyt äänettömälle. Ei tää vielä vaan voinut olla tässä. Saadaan hieman lisäaikaa ja arvostan meidän yhteistä aikaa vielä enemmän kuin ennen. Lupaan. Kunhan voin vielä voittaa näissä neuvotteluissa. En voittanut ja muutama minuutti myöhemmin tajusin sen itsekin. Itkin niin, etten meinannut saada henkeä. Näissä neuvotteluissa ei vaan voinut voittaa.

Elämä on nykyään jaettu kahtia. Löysin äsken hetken tauon jälkeen Tyler Wardin biisin Youtubesta, mitä kuuntelin repeatilla syyskuussa sen oltua Greyn anatomiassa. Muistan, kun fiilis oli niin suunnattoman hieno, niin kuin joka kerta, kun koukutun repeat-tyylillä uuteen biisiin. Vilkaisen automaattisesti päivämäärää, ihan huomaamattomasti vaan, että koskas se olikaan. Ja heti se iskee. Niin, se oli silloin ennen.

Se on kuin mun ajanjatkumossani ois muuri. Välillä on vaikea nähdä sinne toiselle puolelle ja elämä näyttää ihan eri väriseltä. Mutta ei kai se ihme ole, vaikka iskä on kuollut, niin en ole koskaan silti aiemmin kokenut mitään näin musertavaa. Niin kaiken valtaavaa surua, ettei mikään jää siltä huomaamatta.

Joskus, joku päivä, se lakkaa olemasta se päivä, mihin kaikkea vertaan. Se on vaan yksi surullinen päivä muiden surullisten joukossa, eikä se ole se, mikä mun muistoja määrittää. Mutta nyt se vielä sellainen on. Jostain joskus luin, että suuri suru tarvitsee vähintään neljä vuodenaikaa. Jotta kaikki vuodenajat, juhlapäivät, kaikki eletään myös tyhjyys sydämessä ja sitten siitä aletaan päästää vähitellen irti. Aletaan tottua elämään ilman. Just nyt se tuntuu niin käsittämättömältä ajatukselta, etten ymmärrä. Mutta niinhän se meni niin iskän kuin Jessenkin kanssa. Vaikka välillä ajatteli, että suruun ja ikävään kuolee itsekin, päivä päivältä ne helpottivat ja muuttivat muotoaan niin, että lopulta jäljelle jäi kauniita muistoja ilman että niille pitää joka kerta itkeä. Mutta nyt vielä pitää. Koska antaisin mitä tahansa, että saisin ne takaisin. En oo vielä valmis luopumaan niistä edes sillä tasolla, että hyväksyisin, ettei ne ole takaisin saatavissa. Mitä tahansa illasta sohvalla mummun sohvalla mummu keinutuolissa jotain ihan turhaa telkkarista katsellen Oodi pussaten ja Hippu mummulta maharapsuja kerjäten. Mitä tahansa.

Sinne, mistä ei koskaan haluaisi pois muuttaakaan

Meillon tänään vuosipäivä. Facebook muistutti muisteloissaan, että seitsemän vuotta sitten muutettiin Hipun ja Jessen kanssa tähän. Asukkaat on vaihtuneet, oli yhdet ihanat naapurit (jotka jo ennätti muuttaa pois) ja monia muita, joita ei juuri edes tarvia moikatakaan. Mutta myös asukkaat tässä kämpässä. Jesselle jouduttiin reilua vuotta myöhemmin sanomaan hyvästit ja Oodi muutti meille jo ennen sitä. Oodin jälkeen lauma on lisääntynyt siskokoiralla ja sillä (tän hetkisen) maailman(i) parhaalla mustalla pojalla <3 Vaikka jessettömään elämään on jo aika tottunut, olisin valmis maksamaan aika paljon siitä, että näkisin elämäni mustat pojat elämässä yhdessä. Vaikka edes yhden päivän ajan. On ne vaan mystisesti niin toistensa kopiot niin monessa mielessä. Melkein on pakko väittää, että tilanteeseen liittyy jotain yliluonnollista ;)

Päivityksessä luki, että jospa nyt sitten ei hetkeen muutettaisikaan, kyseinen muutto kun oli jo toinen puolen vuoden sisään ja kolmas, jos lasketaan aikaa pidemmälle puolitoista vuotta. Toive toteutettu! Jos olisin arvannut, että se näin pitkää aikaa tarkoittaa, olisin saattanut lisätä tarkentavia yksityiskohtia toiveeseeni :D

Muuttokuume on jo pitkään ollut kova. Mutta päätettiin jo aikaa (todellakin!) sitten, ettei tästä lähdetä muuta kuin omaan. Turhaa maksaa vuokraa taas seuraavasta, tässä kun vuokra on todella edullinen. Sussu sanoi tänään, miten eka oikea pohjapiirros tuo taloa ja koko asiaa konkreettisemmaksi. Toisi se varmaan, jollei pitäisi pitää tätä suojamuuria itseä varten koko ajan yllä ja kieltäytyä ajattelemasta asioita noin syvälle.

Kel, onni on ja miten se menikään. Tää on sen verran onnekasta, etten kerro itsellenikään. Tiedän, mutten myönnä, enkä anna mennä tunteisiin ollenkaan. Itkuhan siitä tulisi, varmaan loputon sellainen ja vaikka se positiivisesta juontaisikin, ei sille ole nyt aikaa. 

Vuoden päästä voisin asua itse suunnittelemassamme talossa. Vuoden. Ja vaikka se vuosi sisältää paljon vielä niin opiskelullisestikin, töistä ja itse rakennusprojektista puhumattakaan, tuntuu se kovin lyhyeltä ajalta. Ehkä elän vaan tässä epäuskossani nyt vielä sen vuoden. Kai sitä vähitellen vuoden aikana alkaa uskaltaa uskoa siihen, että jotain noin käsittämättömän mahtavaa voi meillekin tapahtua ilman seurauksia.

Aloitus puhtaalta pöydältä

Lisää sanontoja :D Viimeksi onnesta, nyt pöydistä ja ne tietysti liittyvät yksiinkin kaiken lisäksi.

Mä en edes taida muistaa, mille näyttää puhdas pöytä. Siis ei se likainen ole, täynnä tavaraa vaan. Tervetuloa kahden yliopisto-opiskelijan (toinen kyllä jo nykyään entinen :D) asuntoon, missä graduja ja kandeja on tehty antaumuksella vuosia. Toinen sai siivota kaappinsa viime kesänä, mutta mun gradu asuu edelleen pöydällä. Pieni tekstitiedosto. Eihän sen luulisi vievän paljoa tilaa. Juu ei, kansioita, muistilappuja, kirjoja, kyniä, muistiinpanoja, huomiokyniä ja lisää kirjoja. Mainitsinko jo läppärin? Ne kaikki asuu meidän keittiönpöydällä. Kyllä siinä syömään mahtuu. Varoo vaan kaatamasta mitään, ettei tietokoneelle käy huonosti tai pudottamasta lautasta pöydän reunalta lattialle, niin ei mitään hätää :D

Mille näyttäisi puhdas pöytä ilman mitään ylimääräistä? Jostain kumman syystä se pöytä sijaitsee meidän ihanassa, omassa, valoisassa keittiössä, juuri siinä meille täydellisessä keittiössä. Osoite heittää kymmenellä kilometrillä ja vaikkei tätä keittiötä ole vielä olemassa, on osa sydämestä jo siellä. Mutta täällä? Kyllä me täälläkin tää pöytä puhtaaksi saadaan tai sille tää alkaa vakavasti näyttää.

Kaksi lukua gradusta kommentoitavaksi palautettuna. Four to go. Uskomatonta! Lokakuun loppu veti maton jalkojen alta, niin et kompuroin edelleen. Silti, silloin totaalisen valkoista väriä Wordissa tunnustanut graduni näyttäytyy nykyään kovin mustavalkoisena. Pituus periaatteessa jo riittää. Nyt vaan hiotaan.

Itkun syyksi voi siis jo välillä päivittää positiiviset asiat. Itkuherkkyys säilyy (ainahan moon itkupilli ollut), mutta onneksi aiheet ovat jo positiiviset. Voi muun muassa itkeä ajatuksesta puhtaasta pöydästä. Vaikka mielelläni pyyhin kuluneet kuukaudet pimentoon päästäni, enkä halua niihin enää palata, en silti aio unohtaa kaikkea. Aloitan vuoden 2016 aika lailla puhtaalta pöydältä, mutta kaikkea en unohda. Muistan. Aina <3

Onnellisuudesta

Muistan sen päivän, kun olin viimeksi onnellinen. Sunnuntaina 25.10.15 ajoin KPSHn kisoista agilityvalio takapenkillä kohti kotia. Matkalla soitin mummulle, jolle olin soittanut viimeksi aamulla, mutta oli vaan pakko soittaa pikapuhelu ja kertoa, että yksi pitkäaikainen haave toteutui. Oodista tuli valio <3

Ajattelin siinä ajaessani, että miksi meidän suomalaisten päähän aina iskostetaan, ettei saa olla onnellinen. Kel onni on, sen kätkeköön, vai miten se meni. Koko matkan puristin rattia ja rukoilin, ettei otettaisi hirven kanssa yhteen, hirvenmetsästyskausi kun oli. Ei tullut hirveä, tapahtui jotain paljon hirveämpää. 1,5 vuorokautta sitä onnea kesti, sitten se vietiin ja vaikka se välillä vilkuttelee mulle, ei sen läsnäolo ole pysyvää. Ei olla enää mummun kanssa soiteltu :(

Nyt viimeiset pari päivää se on vilkutellut mulle taas enemmän. Enemmän kuin pitkään aikaan. Eka luku gradusta käytetty kommentoitavana ohjaajilla ja se tuli takas huikein palauttein. Toinen luku lähti äsken. Mä en voi edes kuvitella, että mä OIKEASTI voisin valmistua. Kaiken tän jälkeen. Viimeiset kuukaudet opiskellen on olleet aika taistelua, mutta kuluneet 2,5kk on tuottaneet 69 sivua gradua. Pienestä sois kii, niiko elämä yleensäkin. Mitä luulette? Jos se onni taas vilkuttelee, niin uskaltaako sille sanoa, että tervetuloa ja viivythän pitkään vai seuraako siitä taas suomalaisittain jotain kamalaa?