Alan uskoa, että oon rikki. Ikuisesti. Etten kohta enää edes uskalla uskoa siihen, että joskus voisin onnellinen.
Ja maailmankaikkeus tekee kyllä parhaansa, etten varmasti onnistu. Viikko sitten ajattelin kuuntelin Miro Kanthin Iloo -biisiä ja mikään ei oo niin totta ja niin täynnä iloo. Sanat ihan kultaa itse rytmistä puhumattakaan. Vapaa viikonloppu edessä ja Miro laulaa luureissa iloo. 12h myöhemmin Oolla selittämätön haava silmässä ja 72h myöhemmin A:ta ei enää ole. Joo, sori. Vahinko. Elin harhassa, että voisin olla onnellinen.
Perjantaina Oon silmä todetaan terveeksi. Autolla töihin ajaessa itken matkalla menetyksen pelkoani ja toivon vaan niin kovasti, että kaikki rakkaat ois turvassa. Pelko puristaa rintaa, ettei henkeä saa. Viikonlopun edetessä positiivisuus alkaa vallata kaikesta huolimatta. Ensi viikonloppuna ollaan Nastolassa!
Tänään nappaan Oon takatassusta piikin, illalla O kolmijalkainen. Moon niin valmis suljetulle osastolle pää niin täynnä mömmöjä, etten tajuais mitään. Ja oon niin pahoillani, et hetken luulin, et voisin olla normaali. Onnellinen. Antaisin maailman mummusta. Toisen siitä, että nää loput edes selviäis hengissä. Entäs mä itse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti