Rikki

Alan uskoa, että oon rikki. Ikuisesti. Etten kohta enää edes uskalla uskoa siihen, että joskus voisin onnellinen.

Ja maailmankaikkeus tekee kyllä parhaansa, etten varmasti onnistu. Viikko sitten ajattelin kuuntelin Miro Kanthin Iloo -biisiä ja mikään ei oo niin totta ja niin täynnä iloo. Sanat ihan kultaa itse rytmistä puhumattakaan. Vapaa viikonloppu edessä ja Miro laulaa luureissa iloo. 12h myöhemmin Oolla selittämätön haava silmässä ja 72h myöhemmin A:ta ei enää ole. Joo, sori. Vahinko. Elin harhassa, että voisin olla onnellinen.

Perjantaina Oon silmä todetaan terveeksi. Autolla töihin ajaessa itken matkalla menetyksen pelkoani ja toivon vaan niin kovasti, että kaikki rakkaat ois turvassa. Pelko puristaa rintaa, ettei henkeä saa. Viikonlopun edetessä positiivisuus alkaa vallata kaikesta huolimatta. Ensi viikonloppuna ollaan Nastolassa!

Tänään nappaan Oon takatassusta piikin, illalla O kolmijalkainen. Moon niin valmis suljetulle osastolle pää niin täynnä mömmöjä, etten tajuais mitään. Ja oon niin pahoillani, et hetken luulin, et voisin olla normaali. Onnellinen. Antaisin maailman mummusta. Toisen siitä, että nää loput edes selviäis hengissä. Entäs mä itse?

Huomenta mummu

Ajattele. Ollaan takas siinä, että meen töihin ja soitan sulle aina aamulenkiltä. Eiku..

Itken ehkä sittenkin vähän ja meen sit ilman sua. Niin kuin se on muutenkin vaan mentävä.

Uni 2: muuta et enää saa

Heti perään toinen uni, missä mummu oli.

Oltiin jossain mökin tapaisessa, missä oli tupa, tuvan pöytä ja sellaset pitkät penkit. Mummu istui yhden penkin päässä tosi hyvinvoivana ja mulle tuli niin huojentunut olo. Totesin, että me jo luultiin, että sä kuolit, eikä me nähtäis sua koskaan!

Tätä helpotusta kesti vain pienen hetken ja sit tajusin, et tää ei ole totta. Tää on unta.

Loppuajan hoin unessa vaan mielessäni, että elä tätä nyt, vaikkei tää totta olekaan ja nauti, koska muuta et enää saa. Pian uni vaihtui johonkin ihan muuhun, mutta vielä aamullakin olin kiitollinen siitä pienestä hetkestä, mikä saatiin olla. Muistikuvat kummasti hälvenee jo pieneen aikaan ja osa on varmaan itsesuojeluakin, ettei vaan suostu vielä muistamaan/muistelemaan kaikkea. Mutta unessa me voidaan tavata niin kun kaikki ois niin kuin ennen <3

Mulla on sua ikävä aina ja koko ajan.

Näin unta, että menin mummulle päiväunille. Päikkäreiltä herättyäni menin keittiöön pöydän ääreen, missä istui muita mummun kanssa. Mummu kysyi, että oli jo ihmetellyt, että eikö mulla ollut ikävä, kun olin eka mennyt nukkumaan enkä mummua halaamaan. Rutistin mummua oikein kovasti ja sanoin, että mulla on sua ikävä aina ja koko ajan. Uni jatkui siitä johonkin muuhun, mutta herättyäni ajattelin, että niinhän se juuri menee. Mulla on mummua ikävä aina ja koko ajan.

Mutta nyt mä muistan taas hetken ihan elävästi, miltä mummua tuntui halata. Ja mä pidän siitä kiinni. Aina ja koko ajan. On vaan niin ikävä.

5kk

Radio Nova tietää sen. Kahdesti soi tänään Lene Marlinin Unforgivible Sinner, mitä en oo kuullut vuosiin. Mutta ekana vuonna mummulla kuuntelin sitä lenkillä jatkuvaan. Samoin Roxetten Milk and toast and honey tuntui kovasti olevan soittolistalla. Ja yhtäkkiä oon takas se lukiolainen, jota en ees muistanut olevani. Ja asun mummulla. Voi, mitä antaisinkaan, vaikka tää nykyinen elämä onkin just niin mun. Mutta ihan hetkestä. Pienestä hetkestä.

Sanoin tänään, että sit mä oon tästä yli, kun pystyn sanomaan itkemättä, kuinka monta kuukautta siitä on. Nyt ei mee lähellekään. Jostain syystä päivä kyyneleitä joka välissä. Itken koirankarva suussa Yyn nojaten muhun niin, että melkein kaadun, tassulla kiinni pitäen. Se on niin muru, ettei voi olla toista! <3

Youtubesta seuraava biisiehdotus on Narniasta se biisi, mitä kuuntelin ja itkin, kun Jesse kuoli. Tietyissä asioissa en usko sattumiin. En tuossa biisissä, enkä Yyssä. Niistä kumpikaan ei oo sattumaa tässä kohtaa.

No niin. Selvisin talvesta.

Mutta ei sitä palkittu. Kaikesta odotuksesta ja malttamisesta huolimatta mua ei palkita puhelulla mummun kanssa. Oon jotenkin alitajuisesti odottanut sitä monta aamua. Tai kevättä Kortepohjassa. Kuolen tähän ikävään, enkä surulta henkeä saa.

Turha luulla, että se helpottaisi. Neljä vuodenaikaa ainakin sattuu itkuna keuhkoissa. Nyt on kevätitkun aika.

Onnellinen

Tekisi mieli uskaltaa. Se tunne vie niin mukanaan, et haluis vaan antaa mennä koko rahalla. Enkä mä koe edes syyllisyyttä siitä, vaikka niin oisin voinut kuvitella tuntevani vielä hetki sitten. Jonikin sanoi, et oon ollut erilainen. Ja huomaan sen itsekin. Eilen sitten itkin pitkästä aikaa myöntäessäni Sen. Moon onnellinen. 

Eikä se sitä vie. Mulla on niin ikävä, että nytkin räpsyttelen kyyneleitä pois. Mutta ne ei oo enää toisiaan poissulkevia tekijöitä. Maailman suurimmasta ikävästä huolimatta voin olla onnellinen niistä asioista, mitä mulla muuten on. Yksi pyyntö mulla silti maailman kaikkeudelle olisi. Älä vie tätä nyt pois, kun yritän olla rohkea ja pitää tästä tunteesta kiinni. Nyt mulla ei tosin ole niin vahvaa tunnetta sen pois viemisestä ko silloin marraskuussa. Ehkä sitä jotenkin alitajuisesti tiesi. Nyt en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vuosi 2016 saisi nyt olla täynnä onnea, kiitos.